Tunteesta

Puhun usein tunteesta ja sen tärkeydestä valittaessa oikeaa harjoitusohjelmaa tai tekniikkaa. Uskon että varsinkin kokeneilla urheilijoilla on kyky “tuntea” mitä he tarvitsevat ja koska monet harjoitteluun vaikuttavat muuttujat ovat joka tapauksessa täysin hallitsemattomissa on liiallinen suunnittelu suhteellisen turhaa ainakin isossa mittakaavassa. Tekniikan kanssa jälleen kerran kauan veden kanssa vuorovaikuttaneilla uimareilla on yleensä todella hyvä kyky tuntea kuinka muutokset tekniikassa joko tuovat lisää vauhtia tai vastaavasti heikentävät sitä. Jälleen kerran tämäkin on tietenkin harjoiteltavissa.

Koska tykkään ristiriidoista ja varsinkin omien puhumisieni kyseenalaistamisesta tänään aiheena on tunteiden merkitsemättömyys. Meillä on ihmisinä tapana luoda tapoja ja uskomuksia monen asian ympärille. Itse tänään heräsin ajatukseen jossa harjoittelun pitäisi olla jollain “tavalla” kovaa joka itselleni merkitsee maitohappoja tässä vaiheessa kautta kun pääkilpailuihin on puoli vuotta. Minulla oli “tunne” siitä kuinka se mitä altaassa tein ei ole tarpeeksi. Onneksi pystyin hyvin järkeilemään itselleni että a) varsinkin päämatkallani aerobisella kunnolla tai happojensiedolla ei ole mitään merkitystä ja 100metrin rinnassakaan kyseisten fysiologisten ominaisuuksien tarve on minimaalinen b) jos jossain vaiheessa todellisuus on se että tarvitsen lisää “kuntoa” kestää sen kehittäminen vanhalle tasolle minulla kokemukseni mukaan noin kolme viikkoa jonka jälkeen se yksinkertaisesti ei enää kehity ilman muiden ominaisuuksien heikentymistä. Samalla ajatukset siirtyivät tieteen ja uinnissa käytettävän harjoittelumetodologian eroihin. Moni uintiharjoitteluun liittyvä juttu kuulostaa intuitiivisesti järkevältä, mutta kuulostaako se siltä koska siitä on joskus tehty totuus vai onko se oikeasti hyödyllistä? Näitä juttuja on mm. potkuharjoittelu, harjoittelu useammin kuin kerran päivässä, tekniikkadrillit jne. En jälleen kerran sano tietäväni onko näistä hyötyä (ja teen näitä kaikkia itsekin), se pitää jokaisen kokeilla. Valitettavasti nämä ovat usein niin juurtuneita tapoja uinnissa että on vaikeaa sanoa mitä tapahtuisi jos joku tekisi asiat erilailla. 

Urheilijoiden on pystyttävä katsomaan syvemmälle asioihin joita tekee. Teetkö niitä siksi että ne toimivat aikaisemmin? Koska muutkin tekevät? Koska tuntuu siltä? Vai teetkö niitä juuri siksi että tiedät (huom. tiedät?!?) tarvitsevan kyseistä harjoitetta kehittyäksesi? Muista että tunteet ovat äärimmäisen pettäviä. Niin urheilussa kuin elämässä. Homo Sapiensilla on ainutlaatuinen kyky erottaa tunne ja todellisuus toisistaan. Me pystymme tekemään päätöksiä perustamalla ne omaan harkintaamme. Vaikka jokin asia tuntuu siltä että tarvitset sitä niin mieti hetki onko kyseessä aivojesi luoma harhakuva todellisuudesta vai todellinen tarve.

Hyvänä esimerkkinä toimii uintitekniikka. Vaikkakin luonnolliset liikeradat, suurempi voimantuotto, parempi vartalon asento, oikeanlainen jalkojen käyttö jne. usein tuntuvat heti paremmilta voi vanha tekniikka olla ajettu niin syvälle hermostoon että jopa loukkaantumista aiheuttavat tekniikkavirheet voivat TUNTUA hyvältä. Usein vasta pidempi videoanalysointi jossa uimari oikeasti näkee omat virheensä ja sisäistää miksi tekninen muutos on parempi vakuuttaa uimarin muutoksen tarpeesta. 

Loppuun mainos. Jos joku ei ole vielä huomannut niin sivuihin on liitetty palvelut osio josta saa lisätietoja niin mun palveluista ja Master Sport oy:n tarjoamista välineista lihasten itsehuoltoon. 

Jos haluat selvittää onko sulla tapoja uintitekniikassa jotka mahdollisesti hidastavat uintinopeutta niin kuvaa uintiasi veden alta, lähetä video minulle tai lataa video youtubeen niin analysoin sen pientä maksua vastaan suunnilleen tähän tyyliin. Lisänä tulee videon muodossa ehdotelmia tekniikan korjaamiseen niin allasharjoitteiden kuin kuivaharjoitteiden muodossa!!

http://eetukarvonen.blogspot.com/p/palvelut.html

Pintautumisesta

Pintaantuminen on todennäköisesti tärkein yksittäinen taito koko kilpauinnissa. Tiedämme että altaanmitan vauhti on korkeimmillaan ponnistuksen jälkeen ja jatkuu uintivauhtia nopeampana veden alla. Lisäksi 15m sääntö mahdollistaa korkeamman etenemisvauhdin pidempään jos delffareihin(/läpivedon) harjoitteluun on vietetty riittävä määrä aikaa. Koska vastusvoimat ovat pienempiä veden alla kuin veden päällä, ainoastaan heikko taitotaso ja riittämätön fysiologinen kapasiteetti voivat olla syynä jättää käyttämättä  jokaisesta päädystä sallittua 15m (14,5m, varman päälle) liukua. Koska vauhti hidastuu oleellisesti heti veden pinnan rikkomisen jälkeen hyvä pintautumisen tekninen osaaminen keino karata kilpakumppaneilta.

Karkeasti voidaan sanoa, että suurin ja yleisin virhe pintaantumisessa on uinnin aloittaminen liian aikaisin. Silloin liukuasento rikotaan ennen kuin on mahdollista aloittaa uiminen pinnassa. Liuasennon ja muotovastuksen lisäksi ensimmäinen uintiveto on enemmän tai vähemmän pakko ohjata ylöspäin. Tämän näkee selvästi uimarin “pomppaamisena” pintaan. Virhe on hyvin yleinen ja esimerkiksi nämä kaksi huippu-uimaria aloittavat ensimmäisen vetonsa liian aikaisin.

https://www.youtube.com/watch?v=hvbGrfpCsjo

Liu`un jatkaminen pintaan asti tuntuu vaikealta koska aivan pinnassa tehdyt delffarit tuntuvat selvästi heikommilta ja koska vauhti pystytään säilyttämään korkeammalla tuntuu ensimmäinen veto menevän “läpi”. Vanhempien uimarien olisikin hyvä harjoitella erikseen pintaantumisuintia jonka tulisi erota selvästi ns. normaalista uinnista. Mitä kovempi vauhti sitä enemmän täytyy vastusvoimien minimoimiseen kiinnittää huomiota. Sitten pikkuhiljaa vauhdin hidastuessa kohti päätyä voidaan vetopinta-alaa lisätä. En löytänyt hyvännäköistä pintaantumista vapaauinnista nopealla youtube haulla mutta Natalie Coughlinin selkäuinnin pintaantuminen ohjautuu selkeästi eteenpäin!

https://www.youtube.com/watch?v=QqTPzhbT9lU

Pintaantumista harjoitellessa on hyvä muistaa että uinti on parempi aloittaa liian pinnassa kuin liian syvältä. On tietekin mahdollista harjoitella erilaisia selviytymisstrategioita jos pintaantuminen epäonnistuu (tai kun se väistämättä joskus epäonnistuu). Voidaan esimerkiksi jakaa uitava matka 75m pätkiin ja tehdä aina yksi pintaantuminen liian syvältä, yksi liian pinnassa ja yhdellä pyrkiä onnistuneeseen suoritukseen. Tämä opettaa uimaria havainnoimaan epäonnistumiseen johtavia tekijöitä ja yleensä aistimaan missä pinta on. Pintaantumisia voidaan tehdä silmät kiinni, eri nopeuksilla, ponnistamalla eri kulmista jne. Kaikella mikä haastaa uimaria oppimaan uinnin oikeaaikaisen aloituksen ja lisää uimarin kykyä havainnoida pintaa. Esimerkkinä pieni treeni ylä-aste ikäisille jossa pintaantuminen erityishuomiossa

750m vu/su : 10x 25m pintaantuminen liian syvältä 25m liian pinnassa 25m juuri oikeanlainen pintaantuminen

6x15m V ponnistus seinästä suoraan pintaan. Opettaa uimaria muokkaamaan uintiansa nopeampiin vauhteihin

20x50 II Pintaantumisdrilli molemmista päistä. Kierros toteutetaan viisi kertaa

1. Ponnistus, liuku (ei delffareita) ja pintaantuminen silmät kiinni, odota hetki pintaantumisen jälkeen ennen kuin aloitat uimaa

2. Ponnistus, delffarit+pintaantuminen silmät kiinni, odota hetki pintaantumisen jälkeen ennen kuin aloitat uimaan

3.Ponnistus, delffarit+pintaantuminen silmät kiinni. Aloita uinti kuten normaalisti pidä silmät kiinni 3 sykliä

4. Normaali pintaantuminen silmät auki

16x25 III Selän delffareita lipuille asti jossa pintaantuminen ja liuku päätyyn tekemättä mitään. Onnistuneella pintautumisella vauhti ei juuri tipu 5m aikana.

20x50 II Molemmilla altaanmitoilla sukella veden alle ja toista pintautuminen

16x25 III Delffareita vatsallaan 15m josta liukuminen 18-20m tekemättä mitään. Lipuilta sprintti maalintulo

8x50 25 ylhäältä tehden joka toisella pintaantuminen väärin ja joka toisella “oikein”. Toisella 25m sukelletaan pohjaan, ponnistetaan mahdollisimman vertikaalisesti (riippuu altaan syvyydestä) kohti pintaa ja käännetään liuku horisontaaliseksi ennen pintautumista

Kovaa joka päivä??

Kuinka urheilija voi tietää milloin hän on valmis uuteen harjoitukseen? Uinnissa valitettavan usein kausisuunitelma määrittelee milloin urheilijan tulisi olla valmis kovaan ns. kehittävään harjoitukseen. Parhaimmillaan kehitävässä harjoituksessa vauhdit saadaan kilpailuvauhtien (tai sen yli) tasolle ja uimari kokee saavansa sarjasta irti jotain kehittävää. Kuinka usein asia kuitenkaan on näin? Ainakin minun vetämissäni harjoituksissa yleensä alle 20% uimareista rikkoo oman entisen tasonsa jossain tietyssä sarjassa vaikka palautumista olisi seurattu ja viikkosuunnitelma mietitty tarkkaan mahdollistamaan kolme kehittävää treeniä. Yleensä nämä ovat vielä täysin eri ihmisiä ja kehityskäyrissä ei ole havaittavissa minkäänlaista säännönmukaisuutta. Tähän täytyy vielä lisätä että kehittyminen kilpailusuorituksessa ei missään nimessä vaadi kehittymistä harjoittelussa ja joskus se ei edes vaadi harjoittelua, joten ei kannata ottaa tekstiä liian tosissaan...

Ratkaisuna tähän ehdotan niin valmentaja- kuin uimarilähtöistä arviointia kyseisen päivän resursseista. Olettaen että uimari on motivoitunut (ensimmäinen merkki siitä että harjoitus ei tule onnistumaan on uimarin psykologinen tila) voi valmentaja salaa mitata harjoituksen alun nopeusvedot ja päätellä onko keskushermosto palautunut edellisen päivän rasituksesta vai ei. Ensimmäinen fysiologinen markkeri palautumattomasta tilasta on nopeus. Kestävyyttä, maitohaponsietoa jne. voi feikata kortisolin avulla hyvikin pitkään, mutta nopeus ei valehtele. Kun et pysty uimaan nopeasti ei mikään itsesuggestio auta siihen. Tietenkään aina ei voi olla ennätyskunnossa, mutta selvä nopeuskyvyn tippuminen päivien ajan voi olla merkki harjoittelun keventämiselle. Syy nopeuden mittamiseen “salaa” on ensinnäkin vakioida tilannetta sillä “testitapahtuma” päivittäin voi toimia stressitilanteena uimarille. Lisäksi testitilanne voi muuttaa uimarin asennetta kohti sarjaa “positiivisemmaksi” kun nimenomaan haluamme lukea myös uimarin asennetta kohti kyseistä sarjaa. Jos jo alkuverran nopeusvedoissa tuntuu olevan vaikeutta suorittaa asioita kunnolla asiat menevät todennäköisesti vielä huonommin pääsarjan aikana.

Uimarilähtöinen päivän tilan arvioiminen riippuu tietenkin yksilöstä, mutta koska itse näen vesisuhteen olevan se kaikkein tärkein asia uintimenestykselle käytän yksin harjoitellessani hyvin simppeliä metodia arvioida oman hermostoni kykyäni sopeutua vesiympäristöön juuri tällä hetkellä. Kovaa uidessa veden virtausten aistiminen kehon ympärillä ja kehon asennon hienosäätö niin alitajuntaisesti kuin tietoisesti on yksi kovan uintivauhdin säilyttämisen ja tuottamisen ehtoja. Siksi vedänkin kaksi ylinopeusvetoa vetokumia käyttäen ennen alkuveryttelyä. Arvioin kuinka paljon paremmaksi aistini ja yleensä subjektiivinen tunteeni uinnista muuttuu vetojen välillä. Jos huomaan että muutosta ei tapahdu tiedän että kyseisen päivän harjoituksesta ei varmaankaan tule mitään. Jos taas huomaan selvän eron vetojen välillä ja huomaan kuinka kehoni aistii informatiota veden virtauksista toisella ylinopeusvedolla huomattavasti paremmin kuin ensimmäisellä tiedän olevani valmis mihin tahansa! Kehoni on vastaanottavainen uusille teknisille, taktisille ja fysiologisille mutoksille. Hommahan on äärimmäisen subjektiivista ja vaatii tietenkin kuukausien työn että yleensä huomaa eroa veden virtauksissa kehon ympärillä. Samalla periaatteella voidaan kuitenkin kehitellä vaikka minkälaisia subjektiivisia valmiustilan testejä. Uinnissa aina pelkkä fysiologisten markkerien seuraaminen ei riitä koska vesisuhde näyttelee niin suurta osaa kehityksessä. 

Koska uinnissa kuitenkin toteutetaan rymäharjoittelua voi harjoittelun yksilöllistäminen tuntua mahdottomalta. Jos kuitenkin hyväksymme sen että harjoittelu jossa vauhdit eivät nouse kilpailuvauhtien tasolle ei ole kehittävää (toimii niin sprinttereillä kuin matkureilla, matkurit vaan kykenevät kilpailuvauhteihin melkein aina--->isompi voluumi) voidaan kaikki muu treeni nähdä enemmän tai vähemmän huoltavana tai ylläpitävänä. Mitä jos jokaiseen treenin ohjelmoitaisiinkin kovia kehittäviä sarjoja ja uimari kykenisi valmentajan kanssa keskustelemalla päättämään milloin olisi aika uida ne kehittävästi ja milloin taas uida kyseinen sarja hiljaisemmilla vauhdeilla tai siirtyä viereiselle radalle tekemään jotain aivan muuta. Näin ollen jokaiselle uimarilla olisi jokaisena viikkona mahdollisuus kehittyä eikä kehittymisen mahdollisuuksia olisi ohjelmoitu vain tietyille mielivaltaisille päiville jolloin uimari mahdollisesti ole valmis ottamaan vastaan kyseistä harjoituskuormitusta. Valmentajalla voisi olla valmiina kevyempi tekniikkapainotteinen treeni niille uimareille jotka sen valitsevat ja uimarit joita on vaikea pidätellä aerobian puolella saisivat uida kehon valmiustilan mukaisen treenin!! Tällä tavalla sataisiin jokainen harjoitus urheilijan kehitystä palvelevaksi eikä uimarin enää koskaan tarvitsisi uida harjoituksia joissa hän tuntee joko epäonnistuvansa tai tuhlaavansa aikaa.

Uusi alku blogille

Päätin aloittaa suomen kielisenkin blogin uudelleen, tällä kertaa tavoitteena on saada aikaiseksi ainakin pari postausta viikossa ja aiheena yllättäen pelkästään uintiharjoittelu ja kisoihin valmistautuminen. Lähinnä haluan että niin suomalaiset uimarit kuin ehkä valmentajatkin saavat kuulla mun mietteitä jos sieltä vaikka joskus löytyisi jotain järkevääkin. En tietenkään voi itseäni voi millään kutsua minkään alan asiantuntijaksi ja ymmärrän äärimmäisen hyvin ettei ole vain yhtä tapaa tehdä asioita. Lähinnä kriittinen ajattelu ja kysymysten esittäminen on jo kymmeniä vuosia estänyt uintimaailman tason nousua sinne missä sen kuuluisi olla (tasolle jossa 27v. suomalaisuimarilla ei olisi toivoakaan pärjätä ainakaan tämän hetken suorituksilla!). Itse en pelkää niitä esittää ja useimmiten kysymys ei ole vittuilusta tai muiden tekemisien arvostelusta. Tavoite kaikessa sosiaalisen median käytössä on aina ollut auttaa suomalaisia uimareita eteenpäin ja välttämään ainakin osan niistä virheistä mihin olen itse “sortunut”. Valitettavasti muutoksen aikaansaaminen uintimaailmassa on äärimmäisen vaikeaa ja usein muutos tapahtuu vasta kun on itse kokenut kuinka väärässä olemme niin monessa asiassa. Keskitymme epäolennaisuuksiin emmekä näe oikeasti tärkeitä asioita. Välillä tuntuu että paras asia minkä uimarit ja valmentajat voisivat tehdä on täydellinen mediapaasto uintikirjallisuudesta ja huippu-uimarien/valmentajien kommenteista. Toki  niistäkin voi saada jotakin irti mutta useimmiten ne tarjoavat korkeintaan viihdearvoa. Järkeilemällä yksin tai porukassa saa usein paremman kuvan lajista. Ennen kuin kannattaa miettiä uintia lajina olisi syytä opiskella perus urheilufysiologiaa ja anatomiaa sen verran että pystyy kriittisesti arvioimaan mikä harjoitus on uimareiden ajan tuhlaamista ja mikä taas mahdollisesti voisi auttaa heitä eteenpäin.

Ei tällä kertaa muuta. Itseä on vaivannut ihmeellinen väsymys treeneissä ja kisoissa. Ehkä kohtuullisen vilkas aikavyöhykkeiden vaihtaminen on jonkin verran vaikuttanut. Toivotaan että homma lähtee rullaamaan viimeistään Texasin GP-kisoissa!

Ap:n kanssa päikkäreillä

http://www.youtube.com/watch?v=FOKLR07whEY&feature=c4-overview&list=UUtjrkasvfqTRsMCYxBkh2Gg

Mikähän bloggeria vaivaa kun ei suostu youtube videoita laittamaan. Täytyy tutkia!

Uinnista

Mistä ihmeestä uintiin on pesiytynyt kulttuuri jossa yksilö ohittaa omat tuntemuksensa ja vuosien urheilufysologian opiskelun vain koska kukaan ei uinnissa tee niin? Maailma on täynnä uimareita jotka tuntevat huonoa omaa tuntoa siitä että eivät pysty samanlaisiin uintimääriin kuin jotkut maailman huiput johtuen elämäntilanteesta, vammoista, ratavuoroista jne. Miksi me emme pysty hyväksymään että menestyä voi vähemmälläkin ja mahdollisesti jopa paremmin!

Mielestäni pääsyy on siinä että olemme luoneet uinnista illuusion “maailman kovimpana lajina”. Otamme kunniaa siitä että kahdesti päivässä harjoittelu on normaalia uinnissa vaikka lähes kaikki tieteellinen tutkimus on jo 30 vuotta näyttänyt ettei sillä saavuteta parempia tuloksia. Meistä on hienoa että nuoret joutuvat heräämään äärimmäisen aikaisin ja raahautumaan treeneihin aamukuudelta tai aikaisemmin (varsinkin Jenkeissä) vaikka ainakin muissa lajeissa tehtyjen tutkimusten ja arkijärjen mukaan jos unta ei ole saatu tarpeeksi (nuorilla 9-10h) ei harjoittelsuta ole hyötyä aamulla tai sitten myöhemmin illallakaan! Teemme “perinne” treenejä jouluaattoisin ja hakkaamme kehomme hajalle kuntopiireillä vaikka hyvin ymmärrämme ettei kummastakan ole hyötyä kilpailusuoritukseen.

On aika ajatella uintia eri tavalla ja olla tuhlaamatta aikaa miettimällä mitä ennen on tehty ja sen sijaan miettiä kuinka voimme olla muita edellä uinnissa. Suomella on tähän mahdollisuus. Emme tarvitse asiantuntijoita kertomaan kuinka he valmensivat joitain uimareita vaan kertomaan meille mitä he tekisivät toisin ja kuinka me voimme tehdä asiat vielä paremmin. Jos pystymme ja uskallamme luoda vaikutteista vapaan harjoitelukulttuurin itsellemme, voimme saada tuloksia joita emme osanneet odottaakaan!!

Paljonko kovaa?

Olen paininut viime aikoina paljon sen kanssa mikä on järkevä määrä kovaa uintia. Alkukaudesta vedin homman taas överiksi ja vaikka homma näytti paperilta suhteellisen järkevältä mutta keho kertoi jotain aivan muuta. Lähtökohtaisesti katson että jollain tavalla kehittävä harjoitus voidaan tehdä päivittäin mutta vain jos pystyn uimaan sen tarvittavilla vauhdeilla. Seuraavana kysymyksenä on sitten pyörinyt se kuinka paljon on tarpeeksi kovaa uintia yhteen harjoituskertaan. Olen menneisyydessä miettinyt kaiken näköisiä määriä ja jääräpäisesti toteuttanut niitä. Nyt katson että uin vain niin monta toistoa kun pystyn rennosti oikeilla vauhdeilla toteuttamaan. 

Mitä sitten tehdä muina päivinä? Perinteisesti olen uinut enemmän aerobista toimintaa vaativia sarjoja “palautumisen” merkeissä. Kuitenkin olen aina tuntenut että paras palautuminen saavutetaan tekemällä jotain aivan muuta kuin uintia tai sitten ihan vaan lepäämällä. Itseäkin rupee pelottaan ajatus josko voisin kehittyä vain harjoittelemalla joka toinen päivä? Huomenna lisää tästä.