Nyt Kazanista saatujen kokemusten jälkeen olen miettinyt paljon niitä syitä miksi uin ja kilpailen edelleen ja kuinka ihmiset useimmiten mieltävät urheilijan elämää. Jopa urheilijat sortuvat (esim. minä) näkemään vain oman tuloksen eivätkä käsitä kuinka etuoikeutetussa asemassa ovat. Kuinka moni saa matkusta kymmeniä tai satoja päiviä ympäri maailmaa, kokea muiden ihmisten ihailua ja tehdä juuri sitä mitä haluaa, eli treenata ja kisailla. Jotkut ovat jopa valmiita maksamaan sinulle rahaa siitä! Edelleen haluan olla maailman nopein rintauimari, mutta omilla ehdoillani. Haluan nähdä kaupungit, tutustua uusiin ihmisiin, tutkia urheilua matkoillani ja yleisesti nauttia siitä mihinkä olen päässyt. Olen treenannut vuosia saavuttaakseni aseman jossa minun ei tarvitse käydä kesätöissä ja saan kesällä matkustaa kuukauden putkeen mitä hienoimmissa paikoissa. Tämä itsessään on minusta jo kova saavutus ja olen äärimmäisen onnellinen että saan edelleen tehdä jotain mistä lapsena haaveilin.
Nuorempana en osannut nauttia mistään muusta kuin hyvistä tuloksista, mulle oli ihan sama tapahtuiko se suomessa tai kiinassa, mutta en kyennyt näkemään muuta kuin voittamisen ja siihen “optimaalisen” valmistautumisen tärkeänä. Siksi onnistuminen olikin varmaan vaikeaa. Nyt kun koen onnistuneeni jo päästessäni kisoihin (mua saa kutsua kisaturistiksi) on paljon helpompaa tehdä huipputulos rennolla tavalla ja samalla nauttia kaikesta siitä mitä koen matkan aikana. Pelkkä kilpailujen tulos ei varmista mulle onnistunutta matkaa vaan matkan kokonaisuus. Sinänsä ihan sama kuinka oma laji menee mutta on upeaa olla uudessa kulttuurissa ja kisata maailman muiden huippujen kanssa. Se riittää jo motivoimaan seuraavaksi kaudeksi. Tämä tietenkin on juuri vastakkainen ajattelu kuin mitä varsinkin media vaatii urheilijoilta. Itse ainakin tällä hetkellä näen “täydellisen keskittymisen”, kunnianhimon jms. melkoisena myyttinä. Totta kai kaikki haluaa voittaa, mutta voiko se olla kaiken tekemisen perustana?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti