Sunnuntaina kävin altaalla huitasemassa yhden 50m rinnan ylhäältä ja kovaahan se meni. Samanlaista hälläväliä meinikiä pitäsisi saada joka kilpailuun, sillä valmistautuminen ei todellakaan ollut etukäteen suunniteltu tai millään tavalla edes lähellä optimaalista. Alan entistä enemmän olemaan sitä mieltä että tavoitteet ovat loppujen lopuksi vain huippusuoritusten tiellä. Toisaalta taas on vaikea selittää tai ymmärtää miksi joku treenaisi päivittäin kovaa ilman tavoitetta tai haavetta. Tykkään enemmän ajatuksesta jossa liikutaan kohti päämäärää joka ei ole turhan eksakti. Esim. “haluan uida todella kovaa joka kisassa, ja luoda uutta uinnissa” vs. “haluan uida x päivämääränä 100ru 1.01,57 ja voittaa suomen mestaruuden”. Jokainen tietenkin tavallaan, mutta ainakin tällä hetkellä mulle sopii paremmin ajatus siitä että haluan parantaa kilpailusuoritustani joka kerta kun kisoihin pääsen. Ajallisesti se tuskin on mahdollista (taas itseään rajoittava lause..), mutta jonkin tekijän täytyy mennä paremmin tai ainakin jotain uutta on yritettävä joka kerta, sen ei niin väliä jos kisan jälkeen toteaa että homma ei toiminut. Turha numeron laittaminen koko harjoittelun pohjaksi on kaikkea muuta kuin tehokasta. Fysiologiaa ei pysty hallitsemaan niin tarkasti että joka kerta kykenee maagisen “luvun” tuomaan aikatavoitteisiin. Sen sijaan keskittyminen kokonaispaketin parantamiseen aina ja kaikkialla luo pitkäaikaista kehittymispotentiaalia. Joskin kyllä kai siihenkin tarvitaan sitoutuminen ja jokin haave taustalle. Itselle tuo haave on taistella maailman parhaiden kanssa joka kilpailussa ja rehellisesti sanottuna muiden arvostus. Tuo mies tietää treenistä jotain mitä me ei tiedetä koska kykenee uimaan kovempaa kuin muut. Tosin “lahjakkuus” leimanhan sitä yleensä uinnissa saa jos muut voittaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti